Pukudraamaa päivittämässä: The Favourite vs. Kaksi kuningatarta

Suomen elokuvateattereihin saapui tänä talvena kaksi brittimonarkeista kertovaa pukudraamaa. Niiden välisen eron voisi tiivistää toteamalla, että yksi niistä on historiallisesti varteenotettava ja toinen niistä on hyvä.

maryfavourite2

The Favourite ja Kaksi kuningatarta kertovat Britannian naismonarkkien kohtaamista valtajuonitteluista.

Kaksi kuningatarta (2018) kertoo valtataistelusta 1500-luvun Skotlannissa ja Englannissa, jotka eivät ole vielä yhdistyneet yhdeksi kuningaskunnaksi. Maria Stuart nousee Skotlannin valtaistuimelle ja alkaa juonia itseään myös Englannin kruunupääksi. Elokuvan toinen kuningatar on Englantia hallitseva Elisabet I – Marian isän serkku. Kaksi naista jakavat paitsi verisukulaisuuden ja halun hallita Englantia, myös aseman naisina miesten valtapelin ja avioliittopaineiden keskellä.

The Favourite (2018) käsittelee puolestaan valtataistoa hallitsijan alapuolella. 1700-luvun alussa vastayhdistynyttä Britanniaa hallitsee kuningatar Anna, jonka suosiosta – ja vaikutusvaltaisesta asemasta monarkin luotettuna – kisaavat hänen lapsuudenystävänsä Sarah Churchill sekä tämän nuori serkku Abigail Hill.

Molemmat elokuvat siis käsittelevät valtapeliä ja naisten asemaa Britannian hoveissa. Historiallisten hovidraamojen tapaan ne sisältävät juonitteluja, Oscar-ehdokkuudella noteerattua puvustusta ja tietenkin läjäpäin taidokkaita näyttelijöitä varsinkin Brittein saarten eri kolkista. Tähän elokuvien yhtäläisyydet sitten päättyvätkin, sillä niiden tapa lähestyä historiallista elokuvaa ja erityisesti pukudraamaa on täysin erilainen.

Jatka lukemista ”Pukudraamaa päivittämässä: The Favourite vs. Kaksi kuningatarta”

Mainokset

The Grand Budapest Hotel, eli historian muistamisen hauskuus

Mikä on mielestäsi paras historiallinen elokuva?

En voi tietenkään tietää, mitä tiettyä elokuvaa mietit, hyvä lukija, mutta voin arvata tyylin. Terminä historiallinen elokuva luo usein mielikuvia pukudraamoista, löytöretkimäisistä seikkailuista tai monituntisista spektaakkeleista. Onhan mukana myös sotaelokuvia, romansseja ja draamoja maailmaa muokanneista aiheista. Genren yleisilme on hyvin vakava.

buda1
Ralph Fiennesin täydellisesti esittämä herra Gustave on The Grand Budapest Hotelin sykkivä sydän. Fox Searchlight Pictures.

Oma tämänhetkinen suosikkini sen piirissä on The Grand Budapest Hotel (2014). Se on sataan minuuttiin mahtuva, Wes Andersonin tyylilleen uskollisesti ohjaama hupsutteleva caper-komedia. Siinä 1930-luvulla luksushotellin concierge M Gustave sotkeutuu aatelissuvun perimyksenjakoon, ja hän saa peräänsä niin suvun rikollisen päämiehen kuin poliisitkin. Samalla kuvitteellisen keskieurooppalaisen Zubrowkan valtion ja siellä sijaitsevan hotellin tulevaisuutta uhkaa maanosassa kypsyvä suursota.

Elokuvasta tekee kiinnostavan sen maatuskamainen rakenne: tarinassa esiintyvien hahmojen näytetään muistelevan tapahtumia jälkipolville. Gustaven apuna toimiva aulapoika Zero kertoo eläkepäivillään tarinansa kirjailijalle. Tämä puolestaan kirjoittaa niistä romaanin, jonka taustat hän taltioi filmikameralle. Kaaren päättää teinityttö, joka vierailee kansallissankariksi nousseen kirjailijan muistomerkillä.

Rakenne kuulostaa raskaalta, mutta sen toteutus on vaivaton, sillä lähes koko elokuva sijoittuu 1930-luvulle. Lisäminuuttien ansiosta elokuva kuitenkin pohtii, miten taltioimme, muistamme ja välitämme historiaa. Eri formaateissa välitettävät kertomukset avaavat sitä, miten menneisyyden tapahtumat inspiroivat ihmisiä sukupolvienkin jälkeen. Jatka lukemista ”The Grand Budapest Hotel, eli historian muistamisen hauskuus”

Tanssi yli hautojen, elokuva yli historian

Sinä keväänä Suomi vaihtoi omistajaa.

Venäjä oli murskannut Ruotsin aloittamassaan Suomen sodassa. Taistelut jatkuivat vielä, mutta Venäjä oli jo käytännössä voittanut sodan ja siten myös julistanut valloittamansa Suomen alueen osaksi itseään. Niinpä Venäjän keisari Aleksanteri I kutsui maaliskuussa 1809 kokoon Porvoon valtiopäivät. Siellä suomalaisten säätyjen edustajat vannoivat uskollisuutta keisarille, joka julisti liittävänsä Suomen ”kansakuntien joukkoon”.

tanssiyli1
Leif Wager ja Eila Peitsalo esittivät Aleksanteri I:stä ja Ulrika Möllersvärdia elokuvassa Tanssi yli hautojen. Suomen Filmiteollisuus / Elonet.

Valtiopäivien yhteydessä tapahtui eräs välikohtaus, josta on tullut siivu maamme historiaa. Mäntsälästä kotoisin oleva 17-vuotias aatelisneiti Ulrika Möllersvärd sai kunnian tanssia itse hallitsijan kanssa valtiopäivien avajaistanssiaisissa. Suomea kiertänyt 31-vuotias keisari päätyi vierailemaan Möllersvärdien kotikartanossa kuukautta myöhemmin – ja parin vuoden päästä nuori Ulrika nimettiin keisarinna Elisabetin hovineidoksi.

Hallitsijan ja nuoren naisen kohtaaminen on kutkuttanut niin aikalaisten kuin jälkipolvien mieliä. Aikalaisten juorut ovat vakiintuneet paikallislegendoiksi, joissa parin välille on viritetty roppakaupalla arvauksia kiihkeästä romanssista ja kielletyistä lehtolapsista. Legendaa on ollut tekemässä tunnetuksi myös historiallisista romaaneistaan tunnettu Mika Waltari, joka sovitti tarinan romaaniksi Tanssi yli hautojen vuonna 1944. Toivo Särkkä puolestaan ohjasi ja tuotti teoksesta samannimisen pukuspektaakkelin kuusi vuotta myöhemmin 1950.

Nämä tarinat ovat huikea esimerkki yksityisen elämän, kansallisen historian ja maailmanpolitiikan kohtaamisesta. Ne ovat kuin symbolinen tiivistymä sille, miten Suomi, keisarin sanojen mukaisesti, todella liittyi kansakuntien joukkoon. Niiden toistaminen ensin suullisessa perimätiedossa, sitten kirjallisuudessa ja lopulta valkokankaalla avaa näkökulman siihen, mitä suomalaiset ovat halunneet muistaa Suomen suuriruhtinaskunnan synnystä, luonteesta ja roolista Venäjän keisarikunnan osana. Jatka lukemista ”Tanssi yli hautojen, elokuva yli historian”