Taistelu atomipommista ja toisen maailmansodan muistosta

Kino Regina, Kansallisen elokuvainstituutin arkistojen näyttämö Helsingissä, esitti maaliskuussa harvinaisen sotaelokuvan. Pian toisen maailmansodan jälkeen valmistunut norjalainen Taistelu atomipommista, joka oli näytetty Suomessa edellisen kerran 1960-luvulla, hätkähdyttää suomalaissilmin katsottuna pohtimaan sotakokemusten erilaisuutta eri maissa ja sitä, miten elokuva välittää niitä uusille sukupolville.

kampen-om-tungtvannet-2
Norjalaiseen vastarintaelokuvaan koottiin tosielämän osallisia esittämään itseään.

Taistelu atomipommista kuvaa tosielämän sabotaasioperaatiota, jonka norjalainen vastarintaliike brittien tuella toteutti vuosina 1942–1944. Monessa osassa Norjan vuoristossa toimeenpantu operaatio sabotoi natsien hallussa ollutta tehdasta, jonka tuottamalla raskaalla vedellä natsi-Saksa yritti kehittää atomipommia.

Elokuvan vetovoimatekijänä on se, että päärooleissa itseään esittävät ihmiset, jotka osallistuivat tosielämän operaatioon vain viitisen vuotta aiemmin. Elokuva onkin kuin elävä paljastusteos siitä, mitä maailmansodan tuntemattomalla rintamalla tapahtui. Toinen maailmansota on valkokankaalla tuttu vakioaihe – elokuvakulttuuria dominoiva Hollywood on levittänyt niin Normandian kuin Tyynenmeren räiskinnän lähes yleismaailmallisiksi kokemuksiksi – mutta norjalaiselokuvan näkökulma on erilaisuudessaan hätkähdyttävä. Sittemmin brititkin tarttuivat aiheeseen elokuvassa Telemarkin sankarit.

Norjalaiselokuvan sävy on reportaasimaisen asiallinen, lähellä dokudraamaa. Selostusääni kertaa kuuliaisesti tapahtumien ajankohdat, osalliset henkilöt ja operaation käänteet. Tilanteen vaikuttavuus syntyy siitä, että katsojalle näytetään konstailematta tilanteet ja olosuhteet, jotka koettelivat henkilöitä muutamaa vuotta aiemmin. Pateettisuutta vältellen elokuva avaa ruokapulan, kylmät vuoristo-olosuhteet ja takaiskut, joista osallisten tuli selviytyä pitkän operaation aikana. Viivästykset täydennysjoukkojen lähettämisessä, takaa-ajo suksilla saksalaista hiihtomestaria vastaan ja miehen putoaminen jäiseen veteen talvisessa vuoristossa kerrataan ilman paisuttelua.

Pohjoismaisesta näkökulmasta katsottuna elokuva avaa tehokkaasti Norjan ja Suomen sotakokemuksen erilaisuutta. Rajanaapurit päätyivät yhtä lailla mukaan suurvaltojen valtapeliin sodan alkuhetkistä alkaen, mutta sotakokemukset poikkesivat toisistaan lopulta rajusti. Norja miehitettiin, Suomi puolestaan kävi läpi kolme keskenään hyvin erilaista sotaa.

max-manus
Norjan tunnetuimpia vastarintasissejä on Max Manus, joka oli 2000-luvulla niin dokumentin kuin fiktioelokuvan aiheena.

Tämä kokemus näkyy luonnollisesti myös siinä, miten sotavuosia näissä maissa muistellaan, myös elokuvissa. Siinä missä suomalaiset sotaelokuvat ovat perinteisesti olleet rintamaelokuvia – varsinkin talvisodan ja jatkosodan puolustustaisteluista – norjalaiset ovat tehneet vastarintaliikkeen sotureitaan kunnioittavia sissielokuvia.

Teema innoitti Hollywoodia jo itse sodan aikana, kuten kaavamaisesti suomennetut He palaavat takaisin ja He tarttuivat aseisiin osoittavat. Sodan päätyttyä teema siirtyi norjalaisten omin käsiin. Taistelu atomipommista on norjalaisen vastarintaelokuvan varhaisin edustaja, jonka perintö on jatkunut nykypäivään asti. Omat elokuvansa ovat sittemmin saaneet niin kaksoisagentti Gunvald Tomstad elokuvassa Det største spillet kuin sabotaasihankkeistaan sodan jälkeen kirjoja kirjoittanut Max Manus.

Kiinnostus toisen maailmansodan aiheisiin ei Norjassakaan osoita hiipumisen merkkejä. Jan Baalsrudin pakomatka luonnon armoilla natsien käsistä Pohjois-Norjan halki Ruotsiin filmattiin äskettäin uudestaan nimellä The 12th Man, vaikka Me kuolemme yksin kertoi hänen tarinansa jo 1950-luvulla. Jos Baalsrud olisi saanut elokuvan myös 1980-luvulla, hän olisi elokuvasovitusten määrässä tasoissa erään nimettömän konekiväärikomppanian kanssa.

kuninkaan-paatos
Kuningas Haakon VII:n sotakoettelemuksista on tehty elokuva, marsalkka Mannerheimista ei.

Kuten henkilönimistä saattaa huomata, Norjan vastarintaelokuvat ammentavat huomattavan usein oikeasti eläneistä henkilöistä ja heidän liikkeistään. Ketjuun asettuu myös parin vuoden takainen Kuninkaan päätös, joka kuvasi norjalaisten taipumattomuutta maan kuninkaan Haakon VII:n näkökulmasta. Tämä eroaa selvästi suomalaisista rintamaelokuvista, jotka kertovat tyypillisesti fiktiivisistä sotilaista, monesti vieläpä nimettömillä taistelutantereilla.

Painotusero on mielenkiintoinen: Suomessa sotavuosien sankaritarinaa kerrotaan usein koko kansan yhteisenä ponnistuksena. Kuvitteelliset sotilaat ovat arkkityyppi, johon suomalaisen odotetaan samaistuvan, tyypillisimmin Karjalan juoksuhaudoissa. Yksittäisiä sankareita luotiin sodan aikana esimerkiksi Mannerheim-ristin avuin, mutta elokuviin näiden ritarien tarinat eivät ole koskaan kantaneet. Edes ylipäällikkö Mannerheim ei ole saanut omaa elokuvaansa surullisenkuuluisista projekteista huolimatta. Suomalaiset luottavat ainakin elokuvissa sankarien sijaan jermuihin, jotka ovat lähteneet rintamalle asevelvollisuuden sitomina.

Sen sijaan Norjassa sotakokemusta eletään nimenomaan yksittäisten sankarien kautta. Heidän periksiantamattomuutensa kertoo tarinaa siitä, että Norja vallattiin muttei alistunut – ja aivan kuten Suomessa, näiden elokuvien kysyntä ei ole 2010-lukuun mennessä hiipunut mihinkään.

Vastaa

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s